keskiviikko 23. syyskuuta 2015

When i feel like quitting, but i never won't.

Aika paljon on pyörinyt nyt mielessä enskesän kisat ja varsinkin SM-kisat. Ihan sata en vielä ole, et meinaanko sinne lähteä. Joinain päivinä oon ihan satalasissa menossa ja joinain päivinä päässä pyörii vaan "nooo jos nyt vielä pari vuotta odottelis.."  Päivä päivältä kallistun enemmän osallistumsen puoleen. JA tällä hetkellä mielessä on todellakin osallistua.

Otsikolla en tarkoita suinkaan fyysistä vahvuutta, vaikka onhan sekin tässä harrastuksessa kohtalaisen oleellinen asia. Tarkotan lähinnä sitä, että kestääkö pää. Tähän mennessä on sujunu ihan jees. Ei oo ollut mitään ihmeempiä sekoboltsailuja minkään suhteen. Tietysti kisat aina jonkun verran jännittää, mutta vielä on pysynyt paketti kasassa niin sanotusti. Nojoo, empä vielä kovin kauaa oo tätä harrastanut saati kisaillut, mutta kuitenkin. Ei kai se sitä kato. Toisaalta silti, olisi se pää varmaan levinnyt jo, jos olisi leviäkseen?



Henk.koht. elämässä oon aika kova stressi-erkki. Sen takia mä ehkä ajattelin "liikaa" tän vahvinmieslaji-asiankin kanssa ja loin siitä itelleni välillä vähän turhan ison asian. Ja ihan turhaan.  Se on asia, josta mä nautin ja jota mä H-A-L-U-A-N tehdä. Ja helvetin hienoo, et esim. Peppe "antaa" mun tehdä tätä. Ihanko mä nyt jotain lupia kyselisin, mut ehkä se pointti tuli perille..
  Niinkun olenkin moneen otteeseen jo kironnut tätä "lihaskramppiani" joka pääsiäisenä tuli, ni oon huomannut, et tää vaiva on syönyt ihan hirveesti mun yläkropan oikeanpuolen lisäksi mun mieltäni. ( Daa, ei varmaan oo täällä blogissa tullutkaan selväksi..) Mut siis kyllä se "syö miestä" kun joka päivä se särkee/jomottaa enemmän tai vähemmän. Se häiritsee lähes koko ajan jollakin tapaa. Vaatteita pukiessa, vaatteita riisuessa, takaluukun avaamisessa ja sulkemisessa, imuroinnissa, tiskatessa, persettä pyyhiessä, maatessa, venytellessä, treenatessa ja esim. siivoillessa nyt muutenkin. Se särkee, puutuu, kihelmöi, jäkittää ja sattuu. Pääsiäisestä on aikaa kohta puolvuotta. Oon syöny enemmän ja vähemmän särkylääkkeitä (buranaa, sirdaludia, parasetamolia, tramalia, oxynormia saanut), oon käyttänyt kylmää ja kuumaa, oon saunonut, oon ollut saunomatta, oon treenannut ja ollut treenamatta, oon koittanu kylmägeelejä, kipugeelejä ja vittu ihan kaikkea. Käyn hierojalla ja oon käyny fyssarilla.
Mitä vittua sille voi enää tehdä?? No ehkä se joskus sitten...Kuten lääkäri sanoi. Juu morjes. Nytkin aina ojentajatreenin jälkeinen aamu on ihan helvettiä. Ei sillä että tää "lihaskramppi" olis muiden treenien jälkeen kertaakaan ollut oireeton, mut pahin tuolloin. Silti, vaikka mua raivostuttaa ihan suunnattomasti tuo, ni mä teen ihan kaikki arkiset asiat ja käyn salilla. Sitten se vaan vittu tulee kipeäksi. Kuten jo sanoin, niin ihan sama teenkö jotain vai olenko tekemättä niin se särkee. Särkekööt sitten, saatana.

^ Asia, joka on saanut mut tämmöseks elämäntapaporaajaks, koska se V-I-T-U-T-T-A-A ja vaikuttaa aika monen asiaan ihan arkielämässä myös salin ulkopuolella ja ennenkaikkea siellä.

             "Kahta en vaihda, toinen on kunnon treeni."

Omassa lähipiirissä ei kovinkaan paljon tuu enää puhuttua saliasioista/lajitreeneistä tms. Mä voisin puhua niistä ihan melkein jatkuvasti, mutta ei halua itselle sitä "miks vitussa vaivaudun"-oloa, joten mielummin on puhumatta. ( niinkun yleensäkin).  Se on silti hienoa, että on esim. some. Siellä on vaikka minkälaista paikkaa, joissa voi ihailla muiden suorituksia ja kertoa omistaan. Saa neuvoja ja ohjeita ja voi jakaa omia "niksejään" eteenpäin ( Instagram on esim. hyvinkin oiva "somekanava" #hastagien vuoksi.) Ja tietysti salilla saa paukuttaa aiheesta menemään ihan kyllästymiseen asti. Onneksi :) Power Teamin salia oon niin moneen otteeseen hehkuttanut ja hehkutan edelleen. Best of the bests. Iha joka suunnasta katottuna.

Hei muuten, mä meikkasin tänään ns. kunnolla pitkästä aikaa. Ihan pakko tykittää selfie tännekin!


Laitetaan tähän loppuun vielä päivän touhut, eli Pihlavassa tosiaan käytiin. Mun pappa täytti 86vuotta ja Jemina täytti myös vuosia, vähän vähemmän kylläkin; 7 :) Jeminan synttäreitä juhlitaan tossa enskuun alussa niin niistä lisää sitten tuonnempana.

  Pihlavasta Peppe ja Luca kotiin ja mä lähin Sallaa ja Enskaa moikkaamaan, sieltä Prisman kautta kotiin.


 Nyt kuitenkin pikkuhiljaa sänkyä kohti! Huomenna taas (ainakin) treenipostausta!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti