torstai 9. huhtikuuta 2015

Miltä masennus näyttää?

Mun piti tässä jokupäivä kyseisestä aiheesta jo kirjoittaa, kun jossain uutisointisivulla oli aiheesta juttu. Avaan tähän vähän omaa elämääni niiltä ajoilta, jolloin sairastin masennusta. Ja kohtalaisen pahaa sellaista. Kerron tähän niitä omia näkemyksiä ja kokemuksia, joten en todellakaan yleistä omia mielipiteitäni, koska nämäKIN asiat on hyvin yksilöllisiä.

Ensimmäiseksi sanon sen, että ihmisestä harvoin näkee ulospäin, onko hän masentunut.

Laitan tähän kuvia ( vanhimmat yli kymmenen vuoden takaa, jolloin masennus alkoi). Nää on kaivettu ulkoselta kovalevyltä, ja vanhimmissa oon siis 14 vuotias. Mun masennus alkoi äitini äidin kuolemasta, jolloin sairastuin myöskin syömishäiriöön. Onneks ne ei kumpikaan äitynyt niin pahoiksi, että olis vaatinut esim. sairaalahoitoa.

Miltä masennus näyttää?



Teiniaikojen kuvanmuokkausta...Älkää välittäkö :)


Nea rakkauspakkaus ihan pikkusena <3

Tolta masennus yleensä näyttää ulkopuolisen silmin. " Eihän sulla nyt mitään masennusta voi olla, kun sä vaan hymyilet aina ja heität kaikkee läppää. Ja miten sulla on muka syömishäiriö? Mä en oo koskaan nähnyt et oksennat tai olisit syömättä"

.........................................................................Niimpä niin.

Ekan kerran kun masennuin, kävin keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Se auttoi kyllä. Varsinkin, kun asialla oli ihminen joka ymmärsi. Tai ainakin oli ymmärtävinään. Se, että joku kuunteli ja muisti ne asiat vielä viikon päästä oli oikeasti iso asia. Jossakin kohtaa kuitenkin tää kanssakeskustelija vaihtui. Ihmiseksi, jolle se oli VAIN työtä ja hän todellakin näytti sen ulospäin. Siitä hetkestä alkaen, oon oikeastaan "nähnyt paremmaksi" olla puhumatta omista asioistani tai tuntemuksistani. Vaikka pitäisi puhua.

Syömishäiriö mulla alkoi paranemaan aika nopeasti. Keräsin kiloja vähän liiankin hyvin uuden parisuhteen myötä. Masennus parantui piiiiiikkuhiljaa siinä mukana, mutta aina se on ollut vähän niinkun taustalla. Joskus se tuli kuvioihin pahempana hetkeks ja joskus taas oli niitä hetkiä, kun siitä ei mukamas ollut tietoakaan. Kuitenkin se näkyi arjessa lähes päivittäin; Peilistä katsoi ruma ja lihava tyttö, jolla oli karsea tukka ja hirvee hammasrako. Vaatteetkin oli aika hirveitä ja meikitkin rumasti.  Jotenkin se masennus aina kaivoi itsensä esiin; tavalla tai toisella.


Vuodet vieri ja täytin 18.  Alkoholi alkoi maistumaan vähän turhankin hyvin. Melkeimpä joka viikonloppu. Mut sillon oli hauskaa eikä stressannut turhia.( Oon muuten sitä mieltä, että se, että vieläkin välillä "pakenen arkea" tuohon tyyliin, juontaa juurensa juurikin tuolta ajalta.) Kavereiden kanssa juotiin, pelailtiin, tanssittiin, laulettiin. Kaikilla oli kivaa ja kaikki se pahaolo oli poissa.

Miltä masennus näyttää?





Miten mulla sitten vieläkin oli paha olo? Syytin kaikesta lähes aina poikkeuksetta itseäni. Asiat, jotka ei muhun millään tapaa edes olisi liittyneet, oli mukamas jollakin tapaa mun syy. Mun masennukseen ja sen etenemiseen ei niinkän vaikuttanut sen enempää ulkopuoliset tahot. Tai siis että en ollut masentunut kenenkään vuoksi. Tietysti asiat, jotka moni olisi ottanut huumorilla, niin mä en ottanut. Tai otin siinä hetkessä, mutta saatoin miettiä/itkeä sitä monta päivää ja miettiä, että miksi. Vaikkei tämä ulkopuolinen hlö tarkoittanutkaan mitään pahaa sanoillaan, vaan sanoi asian huumorimielellä, niin silti.   Otetaan esimerkiksi sellainen, että oltiin kaveriporukalla paikallisessa kebabbilassa syömässä ja vedin oman ruokani nopeammin kuin muut " voi vitun lehmä!!" ja naurua päälle. Joo, nauroin sitä itsekkin, mutta en enään kotona. Muistan myös sellaisiakin lauseita, kun " mikä sullakin muka nyt on huonosti?" tai "ottasit nyt säkin ittees niskasta kiinni". Niin...Se ei ole ihan niin helppoa. Masentuneella (ainakin mulla) ihmisellä on mieli niin vääristynyt ja ajatus luovuttamisesta joka asian suhteen on suuri.  Mikään ei kiinnosta eikä mitään jaksaisi tehdä.- Ainakaan itsensä vuoksi. Ihmisten epäluulo siitä, oliko mulla oikeasti masennus tai syömishäiriö oli todella loukkaavaa ja se teki mun oloani vielä hirveämmäksi "Oonko mä valehtelija....Onkohan mulla sittenkään...." -Tuolta kumpuaa ehkä se mun epävarmuus toisissa asioissa. Mulle todet tai tärkeät asiat eivät ole  sitä muille. Joskus se on todella loukkaavaa, vieläkin.


Asiat, jotka käsittelet päivällä tavalla A, niin ne käsittelee yksinäisyydessään tavalla B.  Sitä, miten pää toimii ( tai oikeastaan on toimimatta) on tosi vaikea selittää.

Masennus oli pari vuotta sellasena "takapiruna" mun elämässä varhaisaikuisiässä, kunnes se yhtäkkiä otti taas vallan. Ja kunnolla. Se palasi ehkä jopa pahempana, kun mitä oli koskaan ollutkaan. Aloin juomaan. PALJON. Join itseni  130 kiloiseksi. Nyt mulle kävi siis päinvastoin, kun teininä. Muistan kyllä silti, etten tuolloinkaan paljon syönyt, join vain. Olin juuri jäänyt työttömäksi ja polvikin leikattiin.

Toi aika on mulle vähän itelläkin jotenkin pimennossa. Muistan vaan sen, että join ja join. Mulla oli todella paha olla. Niin paha, että olin jo heittämässä hanskoja tiskiin.

Silloin aloin pohjalta nousemaan, kun Peppe pyysi mua muuttamaan sen luo tänne Pietniemeen. Ajatukset alkoi selviämään ja elämä taas maittamaan. Tietysti hörppy vielä maistui, mutta se siirtyi viikonloppuihin, eikä tullut enää keskellä viikkoa haettua sitä mäyräkoiraa lähikaupasta.

 Peppe on se ihminen, joka oli nähnyt mut pahimmillani, mitä oon koskaan ollut tai tuun koskaan olemaan. Silti se halus olla mun kanssa. Se oli ehkä se eka herätys kohti parempaa. "En mä ehkä sittenkään ole niin kauhee ihminen".

Arki alkoi olemaan selkeämpää ja tasaisempaa. Sitten aloin odottamaan Lucaa. Siihen mennessä en ollut kyllä ihan vielä täysin pohjalta noussut, mutta ajatus omasta tulevasta lapsesta sai mut miettmään asioita ihan eri tavalla. Mikään tai kukaan ei tulisi koskaan olemaan mulle tärkeämpää, kuin oma lapsi. Se ajatus sai mut nousemaan ylös asti ja on mut hyvin siellä pitänyt.

Mulla on siitä päivästä asti mennyt hyvin joka saralla. Tietysti vieläkin se masennus välillä huhuilee tuolla takaraivolla ja koittaa välillä ottaa ohjaksista kiinni, mutten anna. Mielialalääkkeiden käytön lopetin hieman ennen kun Lucaa aloin odottamaan, enkä ole tähän mennessä niitä enää syönyt enkä syö. Ne lääkkeet eivät poista sitä ongelmaa, ainostaan kevittävät sitä kuormaa mikä on kannettavana. En ole itsekkään vielä ratkaissut kaikkia " mielen solmujani", mutta sen tiedän, että ne lääkkeet ei sitä tee. Ja toiseksi, mä en halua olla riippuvainen lääkkeistä. Mun oma henkinen olotila on nyt kohtalaisen hyvä, vaikka parannettavaa on vieläkin. Noi nuoruusvuosien perkeleet tulee useinkin mieleen ja vaikuttaa inan jollakin tapaa melkein päivittäin mun elämään, mutta olen opetellut käsittelemään ja hyvin on sujunut. Vieläkin mietin ja punnitsen monesti omia ongelmiani
 ja vaikeuksiani liikaa.Osaan onneksi nykyään käsitellä asiat eritavalla ja osaan ratkaista niitä. Sitten, kun osaan sanoa ja ilmaista omia tuntemuksiani muille ( joo osaan kyllä ja hyvin osaankin, mutta niitä ns syvällisempiä asioita) ni sit mä oon maalissa. :)

Itse tämän ei todellakaan hienon asian kokeneena, en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelle sairautta nimeltä masennus. Asiat joita ihmiset toisilleen sanoo voi olla todella väärin ymmärrettävissä ja siksi itse koitan sanoa aina asiat jotenkin selvästi. Välillä ne voi kuullostaa töksähteleviltä, mutta pointti olisi kuitenkin selvä. Ongelmien väheksyminen tuntuu myös tosi pahalta vieläkin ja näin ollen koitan välttää tekemästä sitä itse. Erikseen tietysti nää "kärpäsestä härkänen" jutut. 

Hohhoh, olipa kirjotus!  Ja tostakin asiasta jäi paljon pois, mut toi on nyt tollanen tiivistetty versio. Varmasti tulee mieleen asioita, joita olis vielä tarvinnut kirjottaa enne julkaisua, mut eniveis :)

Päivän kuulumiset; Mun käsi alkaa ehkä oleen inan parempi jo! Toiv. yö menee hyvin ja huomisaamu säästyttäs jo siltä yli-isolta säryltä.

Nyt suihkuun ja nukkumaan!!









2 kommenttia:

  1. Hieno kirjotus! Oon jokseenki ollu mukan nois ajois, joist kirjotit, en ehkä iha alust, mut osasin eläytyy aika hyvi siihe teiniaikaa ja ku ystävystyttiinki. :) <3 Periaattees oot iha sama Iita ku toi blondiki ekas kuvas, mut toisaalt sit taas et :D Ehkä iha hyväki..

    "RAIMOO!"

    VastaaPoista
  2. Kiitos <3 .Ite kans eli teini-iän ja varhaisaikuisiän-skaalan nopsaan uusiks ku tätä kirjotin. Hyvät ja huonot hetket :)

    VastaaPoista